Tarja

TarjaTulin uskoon 17.10.1997, päivä sen jälkeen, kun olin täyttänyt 53 vuotta. Tätä hetkeä, kohtaamista Jumalan kanssa, oli edeltänyt kaiken sen rakentamani romahdus, jonka olin luullut turvaavan elämäni. Olin ollut lähes 40 vuoden ajan tiukka tieteellisen maailmankuvan kannattaja, melkein ateisti. Kuitenkin vain melkein ateisti, sillä sydämessäni oli paikka Jeesukselle. Häntä olin rakastanut jo lapsena ja se rakkaus kesti kaikki kieltämisen vuodet.

Lapsen tavoin olin vuonna 1958, täytettyäni juuri 14 vuotta tullut siihen tulokseen, että Jumala on ankara, vaativa, eikä välitä minusta tai meistä ihmisistä lainkaan, paitsi tietenkin joistain lellikeistä. Jeesus sen sijaan oli rakastava, lempeä, ja ennen kaikkea, kärsinyt kauhean kuoleman ristillä Golgatalla. Koska en kertonut tästä päättelystäni kenellekään, niin kuin en mistään muistakaan sisäisen elämäni kokemuksista, kukaan ei myöskään voinut yrittää oikoa käsityksiäni.

Lapsena, niin pian kuin opin lukemaan, oli raamattu aapisen ohella ahkerasti lukemani kirja. Uskovainen isotätini, jonka luona olin asunut 4-vuotiaasta, omisti vanhan, isokokoisen, ns. kuvaraamatun, jota olin paljon selannut ja välillä pyytänyt isotätiäni lukemaan jonkun kiinnostavan kuvan tekstin minulle ymmärtääkseni kuvaa paremmin. Raamattu tuli siis tutuksi varhain ja kansakoulun 3. luokkaan mennessä olin lukenut sen ensimäisen kerran läpi. Ei siis ihme, että tulkitsin lapsen käsityskyvyllä raamatun sisältöä.

Rakkaus Jeesukseen syttyi kesällä 1951, kun vanhassa kansakoulussa, jossa asuimme Merikarvialla, pidettiin seurat. Niitä tilaisuuksia oli meillä ja Merikarvialla muissakin taloissa aika usein; herätys oli käsittääkseni ainakin Pohjanlahden rannikkopitäjissä siihen aikaan 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella voimakasta. Sillä kesäisellä tapahtumalla oli lähtemätön vaikutus koko tulevaan elämääni. Kuoron laulaessa kaunista ”Miksi viivyit sä poluil maailman”-laulua, uskoin näkeväni valoa kuoron keskellä ja sydämeeni tulvi jotain hyvin lämmintä, itketti.  Osasin laulun hyvin, niin kuin muitakin hengellisiä lauluja, sillä isotätini lauloi usein työtä tehdessään virsiä ja  Kotimaan lauluja. Sillä kerralla kaikki kuitenkin muuttui. Nyt saatuani pitkään kasvaa uskossani ymmärrän, että Pyhä Henki kosketti silloin minua.

Pari vuotta ennen kokemustani, josta pian kerron, eräs uskovainen ystäväni soitti ja pyysi saada rukoilla perheemme ja minun puolesta erityisesti. Oli vaikeaa myöntyä, sillä tämän ystävän kanssa olin käynyt tiukkoja keskusteluja uskosta ja Jumalasta. Olin hänelle sanonut, että en hyväksynyt Jumalaa, mutta tunnustin Jeesuksen hyvyyden. Ylpeyteni oli katoamassa, ymmärsin, etten selviä yksin ja myönnyin hänen pyyntöönsä.

Puoli yhdeksän aikaan illalla alussa kertomanani päivänä olin kääntymässä kotikadultani Satakunnantielle Turussa, kun ympäriltäni katosivat ensin äänet, vilkas liikenne Satakunnantiellä, näin autojen valot valoviiruina. Olin tilassa, jota en osaa kuvata muuksi kuin toiseksi todellisuudeksi. Eteeni ilmestyi kapea, hieman hohtava, kapea polku, reunustettu liuskekivillä. Ajattelin lasten hengellistä laulua ” Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Sitten kuulin ylempää takaani, viistosti oikealta äänen, jonka ymmärsin olevan miehen ääni. Kuulin äänen selvästi, vaikka se ei tuntunut olevan fyysinen ääni, vaan kuin jonkin oudon suodattimen läpi tuleva. Ääni kysyi minulta: ”Oletko valmis?” Vastasin heti, niin minusta tuntui ”Olen”. En tarvinnut selityksiä, tiesin, mistä oli kysymys. Olin saanut toisen mahdollisuuden ottaa Jumalan tarjoaman armon vastaan. En epäröinyt. Sen jälkeen ääni kehotti minua katsomaan taakseni. Yritin tehdä niin, mutta hämmennyin, kun en nähnyt mitään. Mitään selitystä en saanut, eikä muuta tapahtunut ja aloin nähdä taas autojen valot ja tuntea ympärilläni lokakuisen illan viileyden.

Asunnollani jätin kassini keittiön lattialle, menin olohuoneen puusohvan viereen, polvistuin ja sanoin, kun en osannut rukoilla, jotenkin näin: ”Jumala, jos tämä tarkoittaa, että olen uskossa, anna minulle anteeksi, älä ota tätä pois”. Kellosta näin, että aikaa oli kulunut 5 minuutin matkaan 45 minuuttia.  Pari viikkoa myöhemmin tyttäreni soitti Israelista, jossa hän oli silloin muutaman kuukauden vapaaehtoistyössä. Hän kertoi iloisesti, että oli tullut uskoon ja minä vuorostani sanoin hänelle, että niin minäkin. Hän kertoi, miten uskovaiset nuoret Jadissa olivat puhuneet hänelle ja rukoilleet hänen puolestaan ja miten hän oli kohdannut Jeesuksen. Kun hän myöhemmin palasi kotiin, aloimme rukoilla yhdessä ja olemme sitä jatkaneet melko säännöllisesti tähän saakka.

Uskon alkutaipaleella avuksemme tuli Seija Lehtonen, joka rukoili puolestamme, keskusteli, kun tuli vaikeita tilanteita ja niin vähitellen vahvistuimme. Omasta kokemuksestani tiedän, että vastasyntyneet tarvitsevat hoitoa ja tukea, niin kuin oikeatkin vauvat.

Myöhemmin, vuonna 2002 perustettiin Asanna ry ja minäkin olen yksi sen perustajajäsenistä. Välillä olen kuulunut johtokuntaan, välillä taas olen ollut rivijäsenenä. Nyt kuulun Asannan ryhmään, joka kulkee ympäri Suomea julistaen, ylistäen ja rukoillen.

Rakas ystävä, älä jää epätietoisuuteen, vaan hae rohkeasti ohjausta ja tukea tuntemiltasi luotettavilta uskovaisilta. He haluavat enemmän kuin mitään muuta auttaa sinua, koska tietävät, mitä kaikkea voi meidän jokaisen eteen tulla. Etsi Jumalaa, pyydä Pyhän Hengen kosketusta, niin Jeesuksen opetus: ”Anokaa, niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan” (Matt. 7:7) toteutuu.                                                                                                                                                                                    Tarja Laitakari

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *